Anna mustan viedä
Teksti Kirsi Haapamatti, Tuomas Ojajärvi
Kuortaneen tervahaudalla kannattaa käydä yöllä. Visiitti voi tarjota näkymän syvälle johonkin suurempaan.
Kuumaa hehkuva hauta napsuu hiljaisesti. Mitään muuta ei kuulu. Liikenteen äänet ovat vaienneet. Haudan mustuudesta hiljalleen nouseva savu värisee kesäyön viilenevässä ilmassa ja katoaa tummalle taivaalle. Joku kohentaa tulta. Eleetön, ikiaikainen näytelmä ja tervan tuoksu täyttävät aistit.
Kun Kuortaneen Terwaviikon vetonaula, Aholankankaan tervahauta, sytytetään paikallisen Lions Clubin toimesta, se ei lepää kokonaiseen viikkoon. Tervahaudalla on koko ajan vähintään kaksi valvojaa, tervanpolttajia ja usein päällysmies tervasiira. Näin myös öisin.
”Haudalle saa tulla koska vain katselemaan ilmaiseksi. Vain sytytysilta on maksullinen. Haudan tunnelma on hyvin erilainen päivällä ja yöllä, niin yleisölle kuin polttajillekin. Yleisöä käy ihan kaikkina vuorokauden aikoina. Etenkin yöllä osa tulee vain istumaan hiljaa ja katselemaan rauhassa haudan kytemistä.”, tervanpolttoporukassa mukana oleva Mika Viitanen kuvailee.
Tervahaudan äärellä pääsee lähelle suomalaista kansanperinnettä. Tervaa on poltettu jo 1700-luvulta lähtien. Kuortane on ollut oikea tervanpolton mahtipitäjä, niin hyvässä kuin pahassa. Terva toi vaurautta, sen avulla sanotaan tienatun Kuortaneen komeat kaksfooninkiset talot. Toisaalta tervanjanossa metsää kaadettiin valtavat määrät. Meinasipa kerran Kuortaneenjärvikin palaa, kun rannalla poltettu tervahauta räjähti. Näin ainakin legendan mukaan.
Monituiset tarinat tervanpolton menneisyydestä tuovat oman lisävärinsä tervanpolttoon nyt, kun se on muuttunut teollisuudenalasta joka kolmas vuosi järjestettäväksi näytösluonteiseksi käsityöperinteeksi. Vanhoja tervahautoja vaalitaan muinaismuistolailla, eikä niitä saa hävittää.
Kuortanelaisten lempinimi nokiotta on myös jotain muuta kuin pelkkä mustanaamaisen tervanpolttajan nimitys. Kuortanelaiset eivät ole kuten muut ovat, Sulevi Riukulehdon kotiseutututkimuksesta voi päätellä. Kun muualla Etelä-Pohjanmaalla on kuljettu päät kumarassa körttiläisyyden hengessä, ymmärsivät kuortanelaiset tanssin, laulun ja ilottelun päälle. Oma kotiseutuhistoria on nokiottille tärkeää vieläkin. Tervanpoltto on merkkinä menneiden arvostuksesta.
Ikiaikainen ja kansainvälinen tunnelma
Kyllä tervaa itketetään myös päivänvalossa ja karnevaalitunnelmassa. Haudan sytytys ja tapin avaus, eli kun tervaa aletaan valuttaa, ovat suuria kansanjuhlia musisointeineen, tansseineen ja puheineen. Väkeä on paljon, kansanmusiikki ja tango soivat vuorotellen.
Tervanpolton ympärille on kehkeytynyt oma tapahtumansa, Terwaviikko. Se ajoittuu Kuortaneen Kuhinat -kesämarkkinoiden yhteyteen, joten kesäpitäjä ottaa tuolloin meiningistään kaiken irti. Urheiluopiston läheisyys tuo tervakulttuurin äärelle yleisöä maailman ääristä. Haudalla on kuultu englannin ja saksan lisäksi muun muassa Afrikan kieliä. Haudalta on lähetetty myös livekuvaa Amerikan serkuille.
”Moni suomalainen ja ulkomaalainen on lähtenyt haudalta tervakasteen saatuaan tervamerkki otsassa, leveä hymy naamallaan”, Mika Viitanen muistelee.
Kuortaneella paikallinen Lions Club on tunnettu juuri tervanpolttoperinteestä ja Leijona-miehet vannovat, etteivät kyllästy tervanpolttopuuhaan ikinä. Vaikka tämä yksi viikko ympärivuorokautisine päivystyksineen on raskas, niin joka kolmas vuosi järjestettävä tapahtuma on täynnä suuria kohtaamisia, yllättäviäkin.
”Aamuyön tunteina ei voi aina tietää millaista porukkaa haudalla vierailee. Monenlaisia kaveriporukoita on käynyt, mutta yhteistä kaikille on se, että he ovat hyvällä tuulella ja kiinnostuneita, kuinka tervanpoltto oikein tapahtuu” kuvailee kauden 2021–22 LC Kuortaneen presidentti Tepa Reinikainen.
Väsyneille on haudan äärellä puolijoukkueteltta torkkuja varten. Tervanpolttajat eivät nuku.
Tuokio kesäyössä tervanpolttokulttuuria hengittäen on hyvässä mielessä huumaava kokemus. Voi tuntea elämän kiertokulun ja ymmärtää edes hetken verran oman pienuutensa. Tunne on samankaltainen kuin se kevään ensimmäinen hetki, kun kuulet yhtäkkiä havinaa pääsi yläpuolelta. Joutsenet, olette palanneet!
Tervanpoltto on kusista hommaa
Tervanpoltto on perinteinen askare jo 1800-luvulta, etenkin Kuortaneella. Tervaa poltetaan ”hikoiluttamalla” sitä kuorituista mäntypuista. Puut ladotaan ympyrämalliseen hautakuoppaan säteittäin. Tuli sytytetään ja sitä hoidetaan niin, että hauta ei pala roihulla, vaan hiljaisesti kytien. Pikkuhiljaa tervaspuista alkaa norua tervaa.
Tervanpoltolla on oma termistönsä. Tervankusi esimerkiksi on tervansekaista vettä, jota puista polttamisen alkuvaiheeksi irtoaa.
Tervaa käytetään perinteisesti puunsuoja-aineena, mutta nykyään on monenlaisia tervatuotteita saippuasta ja löylytuoksusta erilaisiin tervaisiin elintarvikkeisiin.
Kuortaneen Terwaviikon tervahauta on Lions Club Kuortaneen talkoilla toteuttama ponnistus. Työ alkaa metsässä jo 3,5 vuotta ennen tervahaudan polttamista. Miehet koloavat ja kuorivat mäntyjä kolmena keväänä ja neljäntenä ne kevättalvella kaadetaan, sahataan pitkittäin ja taapeloidaan kuivumaan. Muutaman kuukauden kuivuttuaan ne pätkitään ja ladotaan suoraan hautaan. Tämä tapahtuu vain päivä-pari ennen varsinaista sytytystä ja samalla hauta valmistellaan muutenkin polttokuntoon, jolloin esimerkiksi päällimmäiseksi kerrokseksi asetellaan kunttaa, jotta hauta palaisi kytemällä.
